keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

212: Kapioita vaille valmis.

Vaihe 1. Kaivellaan äidin vaatekaapin uumenista yksi unohdettu ja ei-niin-palavasti-rakastettu kapioarkku. (Väri: kiiltävä mänty/musta.)
Vaihe 2. Lastataan arkku autoon ja ajetaan iskän metallipajaan ja sijoitetaan projekti hiomakoneen välittömään läheisyyteen. Käytetään hengityssuojainta, suunnatonta kärsivällisyyttä ja paljon aikaa. (Väri: puinen & pölyinen.) Vaihe 3. Karistetaan irtopölyt ja palataan kaupunkiin kera kuultolakkapurkin ja pensselin. Maalataan ensimmäinen kerros äidin luona, hämärässä. Harmitellaan aamun tullen lakkakerroksen alle jääneitä mustia koirankarvoja, mutta jatketaan operaatiota. Vaivutaan epätoivoon noin kahdeksannen lakkakerroksen kohdalla. Käydään vintillä spreijaamassa metalliosat. (Väri: vaaleanpunertavan mustajuovikas, aikajännä.)
Vaihe 4. Annetaan itselle aikaa rauhoittua ja asunnolle tuulettua. Lakataan lisää ja enemmän. Käytetään puolitoista tuntia ja yksi ranne metalliosien kiinniruuvaamiseen. Maalataan ruuvit yksitellen pienenpienellä vesivärisiveltimellä. (Väri: työlään läpikuultavan valkoinen.)
Vaihe 5. Ollaan oikein onnellisia ja tyytyväisiä. Todetaan että vaiva kannatti. Ahdetaan täyteen liinavaatteita, asetetaan päälle pari tyynyä ja käytetään vaihtelevasti rahina ja tasona. Kieltäydytään antamasta arkkua takaisin sen alkuperäiselle omistajalle ja myhäillään omahyväisesti.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

210: En tiedä lähtikö järkeni, kun lakkatahra ilmestyi käteeni.

Se on mattalakkaa, vihdoinkin! Kiitokset ja terveiset Rajakadun (un)cooleimmalle nahkatakkiselle drinkkimestari-kuningatar-tytölle. Kesäaika vastaanotettiin peilipallojen välkkeessä, omenadrinksua (vain sateenvarjo puuttui) maistellen, varovaisesti (lonkkaa ajatellen) tanssien ja hyvin (eli ei ollenkaan) huomaamattomasti stalkaten.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

209: Kurkku kipeänä aamuun ankeaan.

Missä se on se arjen glamour?
Eilenkin oli ihan paska päivä, vaikka söin donitsin. Katsoin Kauniita ja rohkeita ja siivosin koko illan. Alkaa turhauttaa kun huonekalujen paikkoja ei voi vaihdella. En jaksaisi enää tyytyä kukkaruukkujen siirtelyyn, eikä kynttilänvalossakaan enää voi fiilistellä kaikkea kauniimmaksi. Keittiön matto on aina rutussa ja kitara pölyttyy nurkassa. Eteisen lamppu on vinossa. Tarvitsisin tikkaat, jotta ylettäisin pyyhkimään pölyt kaappien päältä ja motivaation, että saisin kymmenen sivun esseen kirjoitettua. Illalla olis kala-aiheiset kestit, mutten tiedä jaksanko mennä, en tällä naamalla. Eihän mulla ole mitään päällepantavaa. Nukuin kolmentoista tunnin yöunet. Aamupalaksi söin raparperipuuroa ja kiivin, noin tunti sitten. Viikon liikuntatavoitteet jäi toteutumatta ja rahat on loppu. Koko ajan palelee, paitsi silloin kun on kuuma. Ikkunalaudalla on pölyä, vaikka eilen tolutin. Eikä kukaan vieläkään ole tuonut tulppaaneja. Olisin halunnut olla mystinen ja pitää asiat omana tietonani, mutta toissapäivänä lähetin yhteishakupaperit ja eilen sovin työhaastattelun.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

208: Dyykkenstein.

Pienenä, kun asuimme korkealla kerrostalossa, muistan katselleeni naapurintyttöjen parvekkeelta roskiksille päin. Voitteko kuvitella, joku nahjuisen näköinen setä kaiveli siellä roskista (kysymys: lajiteltiinko silloin, 80-90-lukujen vaihteessa?)! Myöhemmin elämässäni opin, että tällaisesta toimenpiteestä käytetään termiä dyykkaus. Itse olen ko. toimintaan suhtautunut melkoisen ristiriitaisesti. Siis onhan se loogista, kun ihmiset heittää roskiin nykyään ihan ehjiä ja hyviä tavaroita, joita joku saattaa tarvita. Ja sisustuslehdissähän esitellään aina asuntoja, joiden ihanimmat huonekalut on "löytöjä roskalavalta". Mutta onhan se toisaalta jo ajatuksenakin vähän vastenmielistä, kaivella nyt toisten roskia. Ällöä. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi sanoa ei koskaan..
Näin nimittäin joskus joulun jälkeen taloyhtiön roskiksessa muutaman puulaatikon, katsoin että onpa kivoja ja mietin miksi ne on heitetty pois -ja suljin sitten kannen. Illan inspiraatiopuuskassa keksin että oikeastaan kaipaisin uusia kenkälaatikoita, vaikkapa puisia. Seuraavana aamuna hipsutin innokkaasti "viemään roskia", mutta roska-atuokuskimies oli ehtinyt ensin. Harmitti hurjasti. Siitä lähtien olen suhtautunut jokaiseen roskien vientiin uudenlaisella toiveikkuudella. Viikko sitten huomasin ikkunasta katsellessani (minä en kyttää, minä tarkkailen ympäristöäni!), että naapurissa sijaitsevan ravintolan takaovella nojailee muutama kauan kaivattu puulaatikko. Päivittäiseksi rutiiniksi muodostui sittemmin seurata ikkunasta tilannetta, odottaen niiden katoamista, joka tietäisi niiden siirtymistä roskalaatikkoon. Ja toissapäivänä maalta kotiutuessani toive toteutui! Keräsin äkkiä kaikki talouteni roskat ja jätteeksi kelpaavat tuotteet ja kävelin harkitulla rentoudella kohti roskakatosta. Puulaatikot löytyivät kolmannella kannen avauksella ja nappasin kainalooni kaksi ehjintä yksilöä. Hymy korvissa kannoin ne kylppäriini puhdistusta ja kuivausta varten. Valitettavasti väri riitti toistaiseksi vain pienemmän maalaamiseen, joten kuvissa samalla ikäänkuin ennen- ja jälkeen tilanteet:
Nämä täytetään (kesä)kengillä ja sijoitetaan eteisen hyllyyn. Tai sitten jollain ihan muulla ja ne päätyvät keittiönkaappien päälle. Tai sitten sijoitan näihin ajelehtivat aikakausilehdet. Toisaalta pienempi voisi olla täydellinen villasukille, ja suurempi pipoille ja huiveille.. Ah, kaikki nämä mahdollisuudet, suorastaan ilmaiseksi!

lauantai 20. maaliskuuta 2010

207: Valinnan vaikeus.

Luettaisko tenttiin..
.. vai etsittäiskö jostain pallo?

torstai 18. maaliskuuta 2010

206: Keskiyön Sammakkodialogi.

NeitiGee: Onko sammakoilla selkäranka?
Ella: Hmm. Eikö matelijat oo selkärangattomia? Paitsi että onko sammakko sittenkin sammakkoeläin?
NG: Mä en tiedä! Onko niillä luuranko? Eihän ne kyllä MATELE.
E: Sovitaan että niillä on luut. Mä tahtoisin sanoa jollekin että senkin selkärangaton sammakko!
NG: Mulle riittäis pelkkä senkin sammakko. On ne erikoisen muotoisia kyl.
E: Mutta joidenkin sammakkolajien urokset huolehtii poikasistaan. Eli lapset ei oo niille ongelma?
NG: Huolehtiinko? Onko fakta vai fiilis? Urossammakot ei aina näe big picturea. Niillä on selektiivinen tapa hahmottaa maailmaa, ns. sammakkoperspektiivistä.
E: Avara luonto -pohjainen fakta! Ja oikea termi taitaakin olla koiras, ei uros. Niiden elämä on ihan vaihtolämpöistä ja viettien viemää.
NG: Just. ELi ne ei ehkä täysin ymmärrä kuinka paljon ongelmia poikue tuo mukanaan?
E: Mä en usko että ne ylipäätään on kykeneviä ymmärtämään. Pohjimmiltaanhan ne tahtoo vaan loikkia, kutea ja kurnuttaa.
NG: Hyi! Ei kai?!
E: What can I say? Ne on sammakoita. Herra antoi, Herra otti.
NG: Mä tahdon muuttaa sammakon taas ihmiseksi takaisin. Sitä lankeemukseen tarvitsen.
E: Pussata prinssiksi, perhaps? Toi on ihan fairytale gone bad. Pedagogina suosittelen behaviorismia.
NG: Pedagogi ei riitä. Tartten taikurin.
E: Eli hämärän ympäristön ja jotain kimaltavaa harhauttamaan yleisön huomion? No problem!
NG: Nimenomaan. Ja käsiraudat.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

205: I did rock my pop-hip, oh indeed I did.

Viikonlopusta oli tulossa kovin tavallinen, tylsä ja yksinäinen.. Kunnes asiat johtivat toiseen ja löysin itseni ajamasta pientä mutta tehokasta jääkiekkoilijan peugeotia kohti Kuokkalaa, josta tosin suuntasimme hyvin pian takaisin kohti keskustaa, jossa ohitimme iloisesti jonon ja siirryimme erääseen ruotsinlaivalta näyttävään yökerhoon, sillä siellä oli esiintyvä ihanainen Irina yhtyeineen. Ja meillä kaikilla oli nii'iin mukavaa, jopa yksi-ilmeisenä tunnetun kitaristin nähtiin naurahtavan!
Kotiuduin kenties ikäryhmälleni melko yleiseen, mutta itselleni täysin epätavanomaiseen kellonaikaan aamuyöllä, hiukan jälkeen aamulehden. Nukahdin asentoon, jossa olin poikittain sängyssäni, tanssitut jalat kohti kattoa. Sanomattakin lienee selvää, että aamulla tunsin jokaisen lihakseni olemassaolon tuskallisen selvästi (tästä tosin osa-ansiot eilisen bodypumpille).. Mutta olen edelleen sitä mieltä, ettei yhdenkään kakskytkolme vuotiaan pitäis kärsiä lonkkakivuista.
Erityiskiitokset seikkailuseurasta Fräulein Jo'lle ja vaalealle kaimalleni!

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

204: Pyhä yksinkertaisuus

Kun on istunut alkuviikon luennoilla, joita pitää hollantilainen lingvisti, jonka esitelmä a) tulkataan ensin englannista suomeen ja sitten puhutusta suomesta suomalaiselle viittomakielelle ja/tai b) on sekoitus ASL:ää (american sign language), hollantilaista ja suomalaista viittomakieltä, huuliossaan englanti, menee pieni pää helposti sekaisin. Eikä sitä ainakaan selvennä huomisen tenttimateriaali, jossa puhutaan liike-epenteeseistä, dublikaatioista, redublikaatioista, antimodulaarisuushypoteeseista ja kaikesta muusta kuolevaisille käsittämättömistä asioista.
Oi kunpa kaikki asiat olisivat yhtä yksinkertaisia ja kauniita kuin suosikkipelini:

maanantai 8. maaliskuuta 2010

203: Päivän tärkeimmät

- eli aamiaiset eli aamupalat. Jotta jaksaisi treenata aamuisin (tai käydä opiskelemassa), täytyy syödä paremmin. Rutiiniksi on muodostunut paitsi soijarouheen lisääminen puuron sekaan, myös hedelmien syöminen ja vitamiinien juominen. Ekstrana itse leivotut porkkana-juusto-sesamsämpylät. Aamupala nautitaan asiaankuuluvalla arvostuksella, hitaasti ja keskittyneesti kirjaa lukien.
Toki on myös niitä aamuja, joina leipä on jäässä, juustoa liian vähän täydellisten viipaleiden leikkaamiseen, hedelmät raakoja, maito loppu ja puuro paakkuista, tahmeaa ja kylmää. Sellaisina aamuina tukka on yleensä takussa, vaatteet rytyssä, kengät märät, avaimet hukassa, silmät turvoksissa, mieli maassa, aurinko pilvessä ja Neiti Aika toisten puolella. (Nämä aamut tunnetaan myös nimellä maanantai.)

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

202: Kevään merkkejä, osa 1.

Mistä tietää että kevät, jos ei nyt ole, niin ainakin tulee? No tietenkin siitä että mieli kaipaa uudistusta ja sielu värejä. Koska tulppaanikimppu ei edelleenkään ole ilmestynyt pöydälleni, päätin tehdä retken K-raudan maaliosastolle ja heittää eteisen kerralla ihan hurlumhei. Tarvittiin vain uskomattoman riittoisa pikkupurkki miranolia, yksi vintille unohdettu peili, kirppikseltä kotiin kannettu lamppu, äidin toimittama matto, sekä hiukan askartelupaskarteluhenkeä.
Tästä se lähti:
Ja näin siinä kävi:
Ja kyllä, herkän sieluni värivalinta oli musta. Perusteina ajaton dramaattisuus ja intensiivisyys.