Maanantaina kello 07.57 heräsin huonoon oloon. Oksentelin enemmän tai vähemmän koko aamun ja soitin paniikkipuhelun (mulla on se oksennusfobia edelleen) mm meidänäitille. Se meni näin.
1. hätääntyneitä ja enenevissä määrin tuohtuneita viestejä puhelinvastaajaan: piiiiip. "äiti nukutsä vai ootsä töissä? äiti sä et nyt oikein vois nukkua kun mua oksettaa" piiiip: "ÄITI"
2. välipuhelu Helsinkiin "ootko pahassa paikassa? mulla olis ongelma. mä laitan nyt tän puhelimen vähän kauemmas kun oksennan. kerro jotain mukavaa."
3. äiti vihdoinkin puhelimen päässä: semi-itkuinen tilannekatsaus ja raahautuminen kylppäristä oman huoneen lattialle, ikkunan eteen raikkaamman ilman toivossa "miten täällä on näin paljon valkosta? täällä on ihan hirveen valkosta ja aurinkoista. mua häikäsee nyt!"
4. kiukustuminen ajoituksesta "ymmärrätsä ettei mulla oo nyt aikaa tällaseen, mun pitäs kirjottaa sitä prosemmaa!?!"
5. lääkkeiden pysyttyä sisällä noin puoli tuntia ylösnousemus lattialta sänkyyn peiton alle: "okei, nyt mä jo pärjään. saat lähtee lenkille koiran kanssa. Kiitos äiti."
Mä olen siis kakskytkaks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti