torstai 11. syyskuuta 2008

Kahdeskymmenesensimmäinen osa, jossa onnitellaan Mummia, lainataan Professorien aatteita ja innostutaan opiskelusta.

Paljon onnea Mummi! Tällaisen toivoisin sinulle. Luulen, että jo mansikkakakun ajattelemisella on mielialaa (ja makeanhimoa) nostattava vaikutus ihmisiin. Hyvänmielen lisäämiseksi tahtoisin jakaa kanssanne tämän päivän suurimmat oivallukset: 1. "Hulluuden määrä on vakio." (Tämähän antaa tiettyjä vapauksia, eikö?) 2. "XY tuo kaikkea kivaa tullessaan, mutta siihen sisältyy myös omat riskinsä." (Kenties esim edellä mainittu hulluus lukeutuu näihin?) Mihin nämä ihmiset oikein on aiemmin piilotettu?! Kohtalon ivaa, että luennoitsijoiksi on löydetty tällaisia Persoonallisuuksia vasta nyt, opintojen viimeisenä vuonna. Hmmph. Olen lähes vakuuttunut, ettei opiskelu koskaan ole ollut näin HAUSKAA. Jos olisin neitiGee (nimimuutettu), saattaisin jopa vähän rakastua. Vai tämäkö on nyt se, mitä monet motivaatioksi nimittävät? Jostain käsittämättömästä syystä olen siis suorastaan melkein nauttinut luennoilla istumisesta tänä syksynä (olkoonkin, että niitä on ollut vasta muutamia). Suurin syy innostukseen lienee höpöhöpön suhteellisen surkastunut osuus meille suunnattavasta informaatiosta. Ja luentopakko. Jotenkin se tuntuu suorastaan kiehtovalta velvoitteelta. Nytkö siellä siis luennoidaan sellaisista asioista, joita jokainen tallaaja ei maalaisjärjellään osaisi kysyttäessä vastata? Tämäpä odottamaton ilo! Ehkä olenkin kaivannut nimenomaan sitä, että meitä haastettaisiin älyllisesti. Emotionaalisesti sisällöttömät höpöhöpöluennot ovat huomattavasti raskaampia käsitellä, kuin sellaiset, joissa saattaa joutua jopa itse ajattelemaan. Lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeuksiin keskittyvät osiot ovat myös ajankohtaisen kiinnostavia, sillä olen menossa sijaistamaan erääseen pienryhmään. Kouluikäiset tuntuvat tosin kohderyhmänä hiukan vähemmän omalta, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Proseminaarin aihekin saattaa olla jo hahmottumassa, karkeasti ja kaukaisesti.. Mutta kuitenkin! Menetelmäopinnot tietystikin aiheuttavat ajoittain ylimääräisiä sydämenlyöntejä ihan jo ideatasollakin. Tähänhän se psykologin ura kerran jo kaatui. Hmmph. Humanisteilla on helpompaa! Mistä tulikin mieleeni, että olen nyt ottanut ensimmäisen konkreettisen askeleen matkalla kohti turkulaisuutta ja humanistiutta. Ja ne Alpitkin polttelis jo. Tulevaisuus, tule jo! Jotenkaan ei millään malttais odottaa, että sais ne kandinpaperit toiseen ja matkalaukun toiseen käteen. Kevättä kärsimättömästi odotellessa aion kuitenkin ottaa ilon irti syksystä. Viikonloppuna kävin jo kaivamassa saappaat vintiltä, tilalle kannoin kesäkengät, mekot, ynnä muut tuotteet, joita kaipaillaan käyttöön aikaisintaan maaliskuussa 2009. Muutamia syyshankintojakin olen tehnyt, ja toki tahtoisin tehdä lisääkin. Ainakin paksu villatakki olisi tarpeen, sellainen akryylivapaa ja maailmoja syleilevän pehmoinen. Ja nilkkurit. Sellaisia mullei vielä ollutkaan. Paitsi ne yhdet, jotka juuri kävelivät kohti amiksen asuntolaa sisareni jalkoja lämmittäen. Torstai toivoa täynnä.

Ei kommentteja: