-ainakin seuraavat neljä viikkoa. Aamu kahdeksasta neljään, vähintään. Alkamassa on hektisyys, joka harjoittelunakin tunnetaan. Tällä kertaa en onneksi joudu pikkuihmisten armoille, vaan pääsen pyörittelemään numeroita ja kirjaimia -tutkimusapulaisena. Tänään vietin puolet luennosta laskeskellen tunteja (ei, niitä ei edelleenkään ole enempää kuin 24/vrk) ja totesin ettei kolmenkymmenenyhdeksän (39) opintopisteen haaliminen viidessä viikossa ole kovinkaan realistista, mikäli mielii pitää kiinni myös mielenterveydestään, treeni-tavoitteistaan ja jonkin asteisesta sosiaalisesta elämästä. Joten päätin että kesä vietetään jälleen jossain luku- ja tenttisalien välimaastossa haahuillen. Mikäs sen mukavampaa.
----
Katsoin viikonloppuna dokumentin Himalajalla, pienessä paimentolaiskylässä asuvista naisista. Kyläläisten arki koostui karjan ja sadon hoitamisesta ja jokainen, lapsista vanhuksiin työskenteli koko päivän, ei menestyäkseen, vaan elääkseen. Ajattelin että onko mitään mahtavampaa, kuin elää elämää päivä kerrallaan, ilman että on jatkuvasti määriteltävä ja todisteltava itseään tekemistensä kautta. Eikö olisi ihana vain olla jotain, eikä aina tehdä jotain? -Ei sillä, että kuvittelisin itse selviytyväni vuoristossa viikkoakaan, syöden päivästä toiseen pelkkää ohrapuuroa ja heraa, pienten nappisilmäisten ipanoiden ratsastellessa vuohilla ees taas.
----
PS. Ettei kukaan erehtyisi tulkitsemaan elämääni opiskelukeskeiseksi, selventäisin seuraavaa: en lukenut viikonloppuna tenttiin vaan pyhitin vapaat ihanille asioille, kuten ystävien kanssa kaupungilla pyörimiselle, kahvittelulle ja elokuvissa käymiselle. Ja tänään en mennyt tenttiin johon en lukenut, vaan kiiruhdin maailman mahtavimman (sydän) aamutreeniin. Lihakset on
maitohapoilla, mutta ei harmita.
----
PPS. Oli mielessä joku järisyttävän humoristinen loppukevennys, mutta harhauduin haaveilemaan hauiksista. No, ehkä ens kerralla sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti