156: Riipaisevien ristiriitojen kaupunki.

Kävin Viipurissa. Sinne päästäkseen oli istuttava linja-autossa monen monta tuntia, pysähdyttävä monen monella huoltoasemalla vessa- ja kahvitauolla, maksettava monen monta euroa viisumista, vietettävä monen monta hetkeä ja tuntia tullissa, näytettävä passia vakavalla naamalla monen monelle tylylle tullimiehelle ja niistettävä kotimatkalla monen monta kertaa viimassa vilustunutta nenää. -Mutta se oli sen kaiken vaivan arvoista. Kaikessa kauneudessaan ja kurjuudessaan Viipuri vei pienen pienen palasen sydämestäni. Kuinka paljon yhteen kaupunkiin voikaan mahtua historiaa, vastakohtia ja ristiriitoja, kiteytyä niin paljon suomalalaisten ja venäläisten välisistä eroista ja yhtäläisyyksistä? Harva paikka on onnistunut herättämään niin monia kysymyksiä ja tunteita, kuin Viipuri. Kokemus oli myös kasvattava. Toivon etten ikinä enää havahdu valittavani sellaisista asioista kuin vastapestyjen lakanoiden karkeus, sipulin kuorimisen itkettävyys, kynsilakan lohkeilu, suklaan kilohinta tai opintorahan pienuus.

---

Kaupunkiin kulkeva tie ylittää suunnattoman suuret sillat, jotka yltävät korkealle puiden latvojen yläpuolelle ja ovat juuri ja juuri kahden kaistan levyiset. Siltojen kaiteet ovat turvattoman tuntuiset, vain puolisen metriä korkeat. (Yht'äkkiä kotoinen Kuokkalan silta tuntuukin suorastaan houkuttelevalta.)

Toritunnelma oli kuin aurinkorannikolla: paahtava aurinko, valtavat ja värikkäät hedelmäkojut, tuoreet kasvikset ja kalat, ruoan tuoksu, juoksevat lapset, innokkaat turistit ja antiikkisen oloiset vaa'at. Paikalliset tuottajat myyvät torilla tuotteitaan huomattavasti maltillisemmin kuin kauppahallissa, jossa asiakkaille huudellaan ja tyrkytetään jos jonkinlaista välttämättömyyttä. Turistien riemuksi kaupunkiin on rakennettu myös hypermarket Karousel, paikallinen minimani/lidl/halpahalli, jossa L´orealin ihmeitä tekevä kasvovoide maksaa samanverran kuin pullollinen Pepsiä.

Veimme puoli bussillista lahjoituksia lastenkotiin, jossa asuu vakituisesti kymmeniä lapsia ja ruokailee päivittäin satoja katulapsia. Ylhäällä kuva rapistuneesta (joskin viipurilaisittain suhteellisen hyväkuntoisesta) julkisivusta ja alla sisäportaikosta. Kapeat kiviset portaat olivat epätasaiset ja takorautainen kaide kylmä, mutta nyssäköitä hymysuin kantavia ja edestakaisin juoksevia lapsia se ei tuntunut hidastavan -hyvinvoivaa suomalaisneitiä sitäkin enemmän. Kaikenkaikkiaan arkkitehtuuri on Viipurissa häikäisevää ja rakennukset käsittämättömän kauniita verrattuna vaikkapa armaan kotikaupunkini Jyväskylän betonikuutioihin. Viipurille, kuten käsittääkseni muullekin Venäjälle, on ominaista räikeä vastaikkainasettelu: ihmiset ovat joko todella köyhiä, tai todella rikkaita. Sama pätee rakennuksiin, ne ovat joko äärimmäisen hyväkuntoisia, tai todella surullisen näköisiä puuttuvine ikkunalaseineen ja roikkuvine ovenkarmeineen. On ihmeellistä, etteivät sodat, köyhyys ja aika ole onnistuneet tuhoamaan kaikkea sitä loistoa, josta Viipuri vuosikymmeniä sitten oli niin tunnettu. En edes uskaltanut ottaa valokuvia, koska ne eivät kuitenkaan olisi vanginneet koko totuutta.

Mihin tahansa Viipurin keskustassa katseensa kääntää, näkee ylvään oloisia lehmuksia. Niitä on puistoissa, katujen varsilla, talojen pihoilla ja vesien rannoilla.

Alla olevasta kuvasta voi oikein etsimällä löytää Viipurin linnoituksen tornin. Ja luonnollisesti myös rakastuneen oloisen pariskunnan. Ja pulun. Kerjäläisten lisäksi katukuvassa silmiinpistivät vapaana juoksentelevat kissat ja koirat. Ne eivät tosin tulleet yhtä lähelle ja olivat puhtaan ja kesyn näköisiä. Ehkä niiden elämä tässä raastavan kauniissa kaupungissa on helpompaa kuin monien ihmisten.

Ohimennen nähdyiksi tulivat mm. keskeneräiseksi jäänyt ja autioitunut naisten sairaala, vanha hautausmaa (jonka kiviä venäläiset ovat käyttäneet kivijalkojen muuraamiseen sotien jälkeen), Viipurin kunnostustöiden keskellä seisova linna sekä sen perustajan muistolle isutettu Torkkelin puisto, pari kirkkoa, Alvar Aallon suunnittelema kirjasto ja punainen tori Lenin-patsaineen.

Niin, ja kävin minä juomassa kolajuomaa Pyöreässä tornissa, siinä entisen kauppatorin laidalla olevassa keskiaikaisessa kaupunginmuurin tykkitornissa, jossa historiallisten romantiikkaromaanien sankarittaret tylliunelmissaan tanssahtelevat.

Paluumatkalla näin auringon laskevan Saimaaseen (vai Saimaahan?) ja ymmärsin, että kauas katsomalla näkee lähelle. Matkailu paitsi kliseisesti avartaa, myös auttaa ymmärtämään kotimaan lintukotouden.