keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

363: Potato potato?

Yle uutisoi pari viikkoa sitten tutkimuksesta, jossa oli löydetty uusi epämusikaalisuuden muoto: rytmikuurous. Jyväskylän yliopiston Monitieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikön ja kanadalaisten Montrealin ja McGillin yliopistojen tekemän tutkimus on ensimmäinen laatuaan. -Mikä on aika yllättävää, sillä itse olen todennut tämän empiirisesti jo aikoja sitten. Esimerkiksi kanssani samoilla ryhmäliikuntatunneilla käy tyttö jota kutsun ytimekkäästi Rytmitajuttomaksi. Konseptin mukaista jumppaa vedetään saman kaavan mukaan 12 viikkoa, useita kertoja viikossa. Rytmitajuton kykenee kuitenkin tekemään kaiken omassa tahdissaan niin taidokkaasti, että jokaisen jakson lopussakin hän vielä varioi uusia virheitä.

Tutkijoiden mukaan  ongelma johtuu musiikillista pulssia ja rytmiä prosessoivien hermoverkkojen puutteista. Mielestäni kyseessä ei kuitenkaan ole ainoastaan uusi ongelma, vaan myös uusi luovuuden muoto: miten muuten olisi mahdollista onnistua tekemään kaikki liikeet eri tahdissa joka sarjassa, joka kerta, ilman että edes vahingossa osuisi samaan rytmiin (jonka kuulee paitsi musiikista, ohjaajan 1-2-3-4-laskemisesta ja näkee peilin kautta kertautuvista kanssajumppaajista)? Ja sitä minä mietin, että tiedostavatko ko. rytmikuurot ongelmansa. Siis kai sen huomaa kun kaikki muut ovat kyykyssä ja itse seisoo? Tai viimeistään kun muut ottavat vauhtia ja potkaisevat vasemmalle ja itse potkaisee sinne toiselle vasemmalle ja hyvällä tuurilla osuu jotakuta palleaan? Ja ONKO SITTEN IHAN PAKKO MENNÄ SINNE ETURIVIIN?

Pahoittelut tuohtumisesta, tarkoituksena ei ollut niinkään kyseenalaistaa rytmitajuttomien -anteeksi rytmikuurojen- oikeutta osallistua rytmistä osaamista vaativille ryhmäliikuntatunneille, vaan ihmetellä ääneen että kaikenlaisia uutisia ja uusia löytöjä sitä vielä 2010-luvulla tehdäänkään. Eikai ilmiö itsessään muutu tai synny siitä, että vanhaa käsitettä muokataan uuteen muotoon ja julkaistaan (tieteellisessä julkaisussa)? Se krediitti tälle tutkimukselle on toki annettava, että ongelman (neurologinen)syy on saatu selville. Mutta voisihan niitä tutkimusresursseja suunnata kustannustehokkaamminkin.


Muutenkin olen viime aikoina kiinnittänyt ärtyneenä huomiota tieteellisten tutkimustulosten raportointiin mediassa. Ollaanko jo siinä pisteessä, että viihteellisyys alkaa ohjata paitsi tulosten raportointia, myös tutkimusaiheiden valintaa? Kuinka luotettavaa ja tarkoituksenmukaista lopulta on tiede, jonka pohjalta otsikoihin voidaan nostaa raflaavia ja yksinkertaistettuja lausahduksia, kuten "Syöminen lihottaa!" ja "Työhyvinvointi yhteydessä masennukseen"?  Joutuuko tiedeyhteisö tosiaan taistelemaan informaatiotulvan keskellä yleisöstään ja asemastaan senkin uhalla, että se samalla syö omaa uskottavuuttaan? Mitä tämä kertoo 2000-luvun tieteen* luonteesta ja sen roolista yhteiskunnallisena  vaikuttajana?

Jag bara undrar.

*Kaikkitietävän ystävämme Wikipedian mukaan tiede "tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimista sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta. Tieteellinen tutkimus on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Tieteen menetelmä on objektiivinen, julkinen ja itseään korjaava."  


Terveisin Ella, joka väkertää tieteenteoreettista Gradua, tykkää tutkimuksista ja peräänkuuluttaa  medialukutaitoa ja kriittisyyttä.

3 kommenttia:

Tangomango kirjoitti...

siis JOO! rytmikuuroja, rytmitajuttomia, koordinaatio muuten vain hukassa. tänään. salilla. chiball-tunnilla. ja tietenkin minun nenän edessä.. ISO HUOKAUS!

Ella. kirjoitti...

sietämätöntä! mut melkein hirveempää on sit vielä se, jos tekee teknisesti(kin) väärin. tee kunnolla ja täysillä tai älä tee ollenkaan!

Anonyymi kirjoitti...

Hamilton Jonesin mukaan tiedemiehet ovat niitä, jotka yrittävät keksiä uusia keinoja tappaa toisiaan. Minna