Juhannusta vietettiin jälleen perinteikkäästi (epävakaisen sään armoilla) mökillä. Seurueemme saapui saareen torstai-iltana, sopivasti nostamaan katiskan järvestä ennen auringon laskua.
Mummin kalansaalis oli vertaansa vailla, Väinämöinen olisi saanut oivan instrumentin!
Aattona taivallettiin keräämään sen seitsemän sortin kukkasia kaukaisilta kedoilta.
Kun oikein lähelle uskaltaa, voi heinikosta löytää vaikkapa tällaisia huimapäitä:
Kotimatkalla piti pysähtyä haistelemaan siltaa, sillä siinä on hellekeleillä kesän ihanin tuoksu: terva.
Tarkoitukseni oli kuvata hiekkatien reunalta näkyvää jyrkkää ja kivikkoista pudotusta veteen, mutta näemmä linssi osoittikin yläviistoon.
Illan tullen (ja sateen hetkellisesti tauotessa) hipsuttelimme laiturille tähystämään vastarannan kokkoja. Sateen yltyessä perinteiset yhteislaulut tosin jäivät laulamatta.
Ja oi kuinka satoikaan! Pilvipeite oli niin paksu, että yötön yökin pimeni ja vaati tunnelmallista lyhty-valaistusta.
Huonosti nukutun yön ja tiukan tietovisan jälkeen, Juhannuspäivänä seurueemme koko tuplaantui, samoin lettujen kysyntä.
Eräs nuori neiti sai mato-ongella valtaisan lahnan (tai jonkun muun limaisen & lituskaisen kalan), joka myöhemmin savustui ja tuli syödyksi.
Sunnuntaina iski pakottava tarve kerätä kottikärryllinen kiviä kukkapenkkiin. Etsintöihin osallistui ohikulkijoiden iloksi varsin tyylikästä naisväkeä.
Poikkesimme pikaiselle yllätysvisiitille myös meidänmummin lapsuudenkotiin, joka sekin sijaitsee Suomen parhaalla saarella.
Takaisinpäin tullessa oli aikaa ihmetellä luontoa. Tämä tässä on ohdake:
Ja tämän kuvan kuvatekstin teille tarjoili Irmatäti: "Tässä on jotain sellaista, mitä ei oikeasti enää ole!" Siis naavaa. Puussa.
Se oli Juhannus se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti