Joskus, jos (ja vain ja ainoastaan jos) olen oikein kofeiineissani/sokereissani/univeloissani, saatan hiukan ylireagoida. Tänään olin töiden jälkeen irmatädin kanssa kaupungilla (asiasta kiinnostuneille tiedoksi, että kahvittelut suoritettiin Mummin pullapuodissa ja Elosella). Eräässä vaatekaupassa käydessämme jouduin tukalaan tilanteeseen: olin vaaterekkien välissä, toisessa kädessäni mekko ja toisessa uudet puhtaat valkeat lakanani, kun eteeni ilmestyi naishenkilö, joka yritti päästä ohitseni. Tavoilleni ominaisesti ajattelin ääneen ja hihkaisin (en lainkaan hiljaa tai hillitysti) "Apua!" Johon ko. kanssaihminen vastasi rauhoittavaan, lähes äidilliseen (kenties myös huvittuneeseen) sävyyn "ei tässä ole mitään hätää", samalla kun minä pakenin paikalta.
Toisilla nyt vaan on taipumusta dramatisointiin. Ja jos sitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa.
Ps. Erään kesäteologin on nyt täysin tarpeetonta kirjoittaa kommenttilaatikkoon tarinaa joka sisältää termit "seurakunnan talouspäälikkö", "sähköposti" ja "se aika vuodesta".
2 kommenttia:
Silloin, kun olit töissä paikassa, johon pääsi sähköpostitse kirjoittamalla "oliskos taas se aika vuodesta" talouspäällikölle, sä et ollut noin hysteerinen, kenties rauhallisemmat työpäivät oli silloin?
terveisin: se kesäteologi (jos sitä kieltää tekemästä jotain, se tekee sen taatusti)
Kun niille antaa makeaa ne saa hyppimään?
Lähetä kommentti