Mummulan lahonneet pihakoivut oli kaadettava ennen niiden kaatumista omia aikojaan. Hetki oli haikea, mutta toisin kuin edellisellä puunhalaajan-painajainen hetkellä*, en vuodattanut katkeria kyyneliä. Tallensin puiden viimeiset hetket filmille ja kunnioitin niiden alla vietettyjen lapsuuden kesien muistoa juomalla maljallisen mahlaa.
*ts. silloin, kun mökiltä muutamia vuosia sitten kaadettiin lähes kaikki suuret puut voimalinjan alta. Sieluni ei taida olla ollenkaan niin urbanisoitunut kun olin ajatellut.
2 kommenttia:
ihana toi ylempi kuva! :)
Kiitos!
Lähetä kommentti