37.osa: *kuvittele palohälyttimen ääntä*

Ensiksikin: ei, en ole lähdössä kehitysaputyöhön enkä maailmaa parantamaan kuten huhu kertoo. Tämänkin tarinan taustalla on taas kertomus siitä, kuinka mikään ei tänä vuonna toimi suunnitelmien mukaan. Ei edes, tai ehkä vähiten, tekniikka (esim. kuvamateriaalin liittäminen sähköpostiin). Viikonloppu ei tokikaan sekään oikein onnistunut. Luksus-hemmottelu-mökki-viikonloppumme mausteina toimivat fileepihvien, elokuvien, saunomisen, takkatulitunnelmoinnin, vällyihin käpertymisen ja lehdissä hyppimisien sijaan muunmuassa seuraavat osatekijät: hypotermia, ilmalukko, palohälytys, savuyliannostus, poliisit, pahoinvointi.. Joten tein ratkaisun ja palasin yksin kotiinkotiin hiukan aiottua aiemmin. No, ainakin olin äidille avuksi ja sain vaatehuoneen siivottua. Perjantai oli kuitenkin parempi. Olin sijaistamassa peruskoulun puolella ja homma rullasi hienosti. Unelmien starttiluokka on löytynyt! Toissapäivän eilisestä on kuitenkin vielä pikkuisen haastava riemuita, kun kurkku on karhea ja KAIKKI haisee edelleen savulta/savulle. Päivän tähtihetkiin kuuluivat myös kotiin pöllähtävät vieraat ihmiset, luonnollisesti kaikkein sopimattomimpaan ajankohtaan (vaatteiden vaihto kesken). Notta näin. Nyt mä menen leikkaamaan kynteni käsittämättömän lyhyiksi. Snif. Mutta mitäpä sitä ei ihminen taiteen eteen uhraisi. Huomenna hela päivä t-testejä, p-arvoja, khiin-neliöitä, cronbachin alfoja ynnä muuta mahtavuutta. Onneksi oikeasti tykkään niistä edes vähän. Ja onneksi siellä on ihania, omia ihmisiä.